Pihan hämärälle puolelle jään istumaan,
koska en oikeasti tiedä, kuka olen.
Puita kaatuu, taas tanner pauhaa.
Ei päästä metsä pois minua otteestaan,
ei hetken rauhaa anna.
Tuskin kiellän itseäni,
kun opin sen tuntemaan.
Siihen vielä menee aikaa.
En kiroa itseäni häpeään,
enkä huuda häpeääni.
En palaa tähään aikaan,
jossa nyt olen.
Kunpa tyytyisin vähään.
Kaikki olisi helpompaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti