Ankka soittaa mielen mustin koskettimin,
vahingossa valkoistakin koskettaa.
Ei kiillä nokka, ei räpylät kanna.
Huomisen kyllä jaksaa ja kaiken sen jälkeenkin,
tietysti.
Kadu ei menneisyyttään,
muistele ei kolhuja,
ne näkyy vain kehossa.
Nokka ylöspäin rutussa eteenpäin:
hymyksi ihmiset sitä sanovat.
Sadepisarat, nuo pilvistä putoavat nuppineulat.
Jäävät kiinni poskien ihoon ja otsaan.
Jumala loi aikoinaan kaikenlaista, mutta miksi sadepisarat?
Todennäköisesti, jotta poskeni ja otsani tuntisivat kipua.
Kiitos, mutta vähempikin riittäisi!
Sieluni ja kasvoni on kohta täynnä noita nuppineuloja:
Tuska! Keksi jotain lisää - mä kestän vielä.
Silloin, kun seisoit rannalla ilman kenkiä,
vaikka satoi lunta, rakastuin sinuun.
Oli heinäkuu ja satoi lunta,
silti tai juuri siksi sinuun rakastuin.
Minulla oli ohut paita, huomasit sen,
annoit suudelman.
