Viime yönä huomasin kuinka katossa varjot leikkivät.
Se oli harhaa, mutta niin totta.
Sitten varjot hyökkäsi mua kohti.
En tehnyt mitään puolustaakseni, koska en pystynyt.
Katsoin, kuinka nuo varjot hyökkäili ja lävisti minut.
Monta kertaa.
Tiedätkö sen tunteen, kun jokin hyökkää monta kertaa lävitsesi
ja et pysty tekemään mitään?
Se on pelottavampaa kuin Wilhelm Tellin pojalla. Luulen niin.
Ihmiset on ihmisiä ja se pelottaa toisia ihmisiä.
Minua, sinua, Putinia, kyläkauppiasta, viljelijä-Veikkoa,
ukrainalaisia ja kaikkia...
Luulen, että heinäkuussa sataa lunta.
Paljain jaloin kävelen rannalla,
Hymyni paljastaa, onnellinen olen,
silti tai siksi.
Hymyni paljastaa, ei ole kylmä minulla:
vihellän jotain, mitä vain.
Luulen, että heinäkuussa sataa lunta
ja kävelen paljain jaloin rannalla.
Mennyt, tuleva ja tämä hetki
sekoittuvat, ovat samaa hetkeä.
Tässä olen, sinä siinä.
Ja kosketus.
