Mä ja Federer

Nuorempana, kun pelasin jääkiekkoa, muistutin nuoruuden Roger Federeriä.
Hän kiukkusi ja ärsyyntyi, jos jotain negatiivista sattui. Tai jos hävisi itse
tai joukkueensa.

Nykyään ei yhtään sellainen.

Mä olin niin samanlainen kentällä. Jos joku mua taklasi, mua rupesi vituttamaan
ja sitten kostin jollain tavalla taklaajalle.

Jos joku vastustajan maalilla yritti töniä mua, löin häntä. Jotta olisi tönimättä.
Mikä olin useimmiten tulos? Seepra (tuomari) tietty aina näki vasta kostoni.
Mun tuuria.

Jos hävittiin pesismatsi etenkin Riihimäellä, pelikavereitten kanssa pikkubussistamme
heiteltiin tielle suhtkoht kaikki, mitä löydettiin tavaroistamme ja bussista. Sen verran
se tappio aina vitutt¤ silloin. Ja hävittyjen matsien jälkeen... mailoja katkesi ja lasikuidun
säikeet lenteli. Ei se kalliiksi tullut, mailat oli silloin melko edullisia.

Puolustajana pelasin lätkäjoukkueessa. Pesisjoukkueessa olin koppari, siellä takakentällä.
Lähinnä pelkästään siksi, koska mulla oli hyvä syvyysnäkö ja mun heittoni oli törkeän
pitkä ja tarkka. Lisäksi olin varma saamaan kiinni pallon. Olinhan viimeisin pelaaja
siellä takakentällä.
Jääkiekossa olin puolustaja siksi, koska en antanut periksi koskaan ja laukaukseni oli
varsin kova ja tarkka. Lisäksi olin kelpo syöttämään. En ollut itsekäs.

Mutta nykyään.

Nykyään olen niin kauhean rauhallinen. Mua ei yhtään haittaa, jos en onnistu
lyönnissäni tenniskentällä. Mua ei yhtään haittaa, vaikka häviän missä tahansa.
Mua ei haittaa yhtään, vaikka saisin minkä tahansa lajin pallosta päähäni.

Sori, en ole enää.