Kuulemma ihmisen elämän oikean ystävämäärän tietää silloin, kun hänet paitäisi kantaa hautaan. Ei se, että kuinka paljon on kantajia vaan kuinka verinen kilpailu kantamispaikoista on.
Helppo on ne 6 kantajapaikkaa aina täyttää, kun ollaan paikalla
kaikkien 1/4 tuntemienkin kanssa..
Mutta ketkä oikeasti haluaisi se vainaja kantamaan arkkuansa sinne
haudankaivajan vaivalla kaivamaan monttuun?
Mä olen todella monesti kantanut sukulaisten ja sellaisten arkkuja hautaan.
Vaikka meidän suku ei ole kovinkaan rakas toisiaan kohtaan, olen huomannut.
Ja olen huomannut itsestänikin. Ei muut sukulaiset pidä yhteyttä.
Tod.näk. sama juttu kuin koulukavereitten kanssa, että he ovat aikuistuneet.
Paljon ennen kuin mä.
Etenkin kun alkaa näyttää siltä, että en ehdi ennen kuolemaa aikuistua.
Ei, en kasaile Duploja tai edes lapsuuteni Legoja. Vaan mä vain koukkaan
ojan kautta takaisin pyörätielle...
Ja yhtä aina kuulen lapsuudesta äitini sanat pääni sisällä:
"Jamppe, ei sun kanssa kehtaa ajaa..."
Luulen, että mua sitten on kantamassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti