Tokoilogi

Kello 05.31 Tokoinrannan aikaa, auringon nuolimaiset säteet on vasta saapumassa puiston vanhimman tai ainakin huonokuntoisimman koivun luo. Paljon huonokuntoisemman näköinen, alle keski-ikäinen mies istuu koivun alla yksin. Kuitenkaan miehen kasvot ei ole kliseisen ruskeat, kuten puistojenmiehistä suhtkoht aina ajatellaan. Toisaalta mies ei ole yksin, ei enää. Hänen eteensä pysähtyy samanikäinen nainen.

Nainen: ”Siinä sä sit istut!”

Mies: ”Rakas, mitä sä täällä…?”

Nainen: ”Missä helvetis sä oot ollut TAAS kaks päivää?”

Mies: ”Mä olin yliopistolla, mutta mun banaanikärpäset kuoli. Paitsi kaksi, Jaakko ja Asko. Mä annoin niille nimet muuten vaan, ei niitä kuitenkaan erota toisistaan, niin samannäköisiä…”

Nainen keskeytti: ”Ei helvetti. Luulisi sun kaltaisen tutkijan keksivän jonkun paljon paremman selityksen kahdessa päivässä?”

Mies: ”Mutta mä…”

Kiukkuinen nainen: ”Sä oot kuin joku suomalainen mäkihyppyselostaja. Mutta, mutta…”

Mies: ”Mutta mä oikeasti…”

Nainen: ”Mä oon raskaana.”

Miehen reilu kaksi vuorokautta valvonneet silmät yhtäkkiä aukesivat kokonaan. Ei tosin iloisilta vieläkään näyttäneet. Samaan aikaan lyhyt, tuulenpuuska ravisti rajusti puuta. Puunoksalta putosi pulska orava miehen ja naisen väliin. Orava kuoli, makasi kyljellään kuin olisi ollut syvässä suosikki REM-unessaan, jossa on eksyneenä männynkäpylehmälaitumelle. Mies ja nainen hiljaisina tuijottivat tuota kuollutta oravaa.

Mies: ”Sä oot raskaana…”

Nainen: ”Sä olet isä. Mieti sitä.”

Mies: ”Mä olen isä. Sä kuin, mä olet niin…”

Nainen: ”En pidä lasta, koska sä oot tuollainen banaanikärpäsenpaska. Et ole vastannut mun soittoihinkaan.”

Mies: ”Mulla ei ole puhelinta.”

Nainen: ”Taas tiputit mukamas ratikkakiskoille, just joo.”

Mies: ”Mut irtisanottiin kolme päivää sitten ja ne banaanikärpäset…”

Nainen: ”Ei tartte selittää. Just nyt sä oot mulle yhtä elossa kuin toi orava.”

Mies: ”Tämä taisi olla tässä sit?”

Nainen: ”Mene äidillesi. Eropaperit lähetetään sinne.”

Pilvettömällä taivaalla aurinko paistoi jo horisontin yllä. Lempeä alkukesän lämpö ja valo täytti puiston. Kaupunki taustalla heräili, kuten jokaisena muunakin aamuna vuodenajoista riippumatta. Miehen silmät tuijottivat tuota oravaa.

Hetken kuluttua kettu tassutteli paikalle. Kuonoonsa se otti oravan, mieheen vilkaisematta katosi takaisin pensaan taakse. Mies olisi halunnut itkeä, antaa surun kyyneleiden valua Tokoinrannan veteen, mutta hän tiesi sen olevan turhaa. Hänellä kun on krooninen kyynelkanavan tulehdus.

Läheisen puun alle käveli vanha mies pilkkijakkara ja kolhiintunut banjo olallaan. Istui alas pilkkijakkaralle ja alkoi soittaa Bob Marleyn ”No Woman, No Cry” biisiä mollissa.

Niin kaunis hetki...