Vasen nilkkani heiluu holtittomasti kuin rikkinäisen kaappikellon heiluri. Joka askeleella nilkastani kuuluu naksahdus kuin autonvilkun releestä. Kotiin tätä kylätietä kuljen, silti tai siksi.
Juurihermokipu
non-stop sukkuloi nilkka-otsalohko reittiä edes takaisin. Nautin tästä(kin)
kivusta, koska tunnen olevani olemassa. Nilkkani tuntee elävänsä ”kuin
viimeistä päivää”, luulen niin.
Riekaleisesta
Rimin muovikassista otan käteeni ison sinisen lakanan. Kylätien viimeisen
valotolpan alla paksulla tussilla kirjoitan lakanaan ”superman”. Kohmeisin
sormin solmin sen kaulani ympäri.
Jos en
jaksakaan kotiin asti tätä synkän mutaista kylätietä, tiedän olleeni hetken
aikaa elämässäni supersankari.
Kaadun
kylätien ojaan. Tällaiselta se siis tuntuu? Istua yksin ojassa
juurihermokipuilevan nilkan päällä pimeässä. Viimeiset kurjetkin ovat kuulemma
jo lähteneet. Tuskin niitä(kään) koskaan näen tai kuulen.
Huomenna
minut varmaan joku ohikulkija löytää täältä ojanpohjalta. On se varmaan hassu
näky:
Supersankari
istuu ojassa nilkkansa… tai siis: 43-vuotias, kaappikelloheilurinilkkainen mies
istuu ojassa kaulassaan sininen lakana, jossa lukee Superman tussilla
kirjoitettuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti