Pasi ja männynoksa

Kun tarvitsen tai haluan sitä ”omaa aikaa”, kiipeän tämän vesitornin(i) päälle. Kyllä, minulla on ikään kuin sellainen salainen taito ja tietämys päästä salaa tänne ylös. Täältä näen kotikaupunkini Hyvinkään, mutta etenkin kotikaupunginosani. Täällä olen yksin, mutta näen kaiken. Siksi en toisaalta ole yhtään yksin. Sinutkin näen, jos kävelet tuota tuolla Puolimatkankadulla. Tai jos kusihädässäsi auot sepalustasi Kuningasvuorenkadun ja Sallisenkadun risteyksessä. Kyllä mä näen.

Jos auot sepalustasi, kuten juuri nyt risteyksen vakiovieras, Göran. Kukaan ei tunnu tietävän, mikä Göranin nimi on. Hälle on yleisesti Göran-nimi annettu sen takia, koska hän puhuu sellaista omituista ruotsin ja suomen sekoitusta. Kyllä siitä selvän saa, mutta oudoltahan se kuulostaa. Sekä suomalaisten että paikallisten Ruotsista muuttaneiden korviin. Tuskin Hyvinkään-norjalaisetkaan kauhean paljon ymmärtävät, luulen niin.

Just nyt näen kuinka kolmisen vuotta eläkkeellä olleen Arjan susikoira on taas todennäköisesti ”haukannut” liian ison palan. Toisin sanoen sillä on taas sellainen jotain vajaa kaksimetrinen ja paksu männynoksa suussa sillein poikittain kuin keppi. Nauran taas kippurassa kuinka Pasi (se susikoira) ihmettelee, että ”mitä hittoa tapahtui!?!”, kun jää juostessaan jumiin kahden koivun väliin. Mitäs nyt kai miettii? Arja yrittää epätoivoisesti maanitella Pasin kuonosta pois sitä kaksimetristä männynoksaa. Pasi ei näytä ymmärtävän vaan juoksee häntä heiluen ympäri pientä hiekkakuoppaa. Varmaan on sillä kova sisäinen halu haukkua männynoksan omistamisen puolesta ja samaan aikaan ihmettelyhaukuntaa noiden kahden koivunrungon takia. Jos Pasi oisi ihminen, pidettäisiin tuollaista käyttäytymistä outona. Mä en pidä.

Luulisi, että näin korkealla tuulisi ja etenkin olisi vilpoista. No, myönnän. Mä en muista milloin mulla olisi ollut kylmä. Tai siis varmaan mulla on ollut kylmä, mutta en ole välittänyt siitä. Se ei ole haitannut. Tai sitten ihoni on kaksinkertais-spartalainen. Sellainen, joka ei tunne kylmää. Ehkä.

Ainakaan minua ei voi syyttää hikoilemisesta. Muistan kuinka joskus, olikohan joskus viime tammikuussa, luulin minulla olevan kylmä. Mutta se jotenkin meni ohi. Tuskin se mitenkään liittyi minun palelemiseen.

Nyt. Yhtäkkiä tunnen kuin jokin lävistäsi minut rintakehäni läpi. Rutistun kasaan, sellaiseksi pienen pieneksi palloksi. Yhtä nopeasti se meni ohi. Kehossani en näe mitään reikää tai pienempää jälkeä tapahtuneesta. Levottomasti kävelen ympäri vesitornin kattoa. Minua ihmetyttää äskeinen yhtäkkinen kipu, lävistys ja sen yhtä nopea loppuminen.

Istun vesitornin katon toisen puolen reunalle. Tajuan heti. Tuo se oli! Se minut lävistänyt kipu. Vaikka minulla ei todellakaan ole kylmä tai edes vilu, tajuan. Alhaalla kävelee kaksi ihmistä, joista toisen tunnistan minua kauan sitten rakastaneeksi naiseksi. Nuoruudesta(mme).

Kyllä minäkin hänestä pidin. Mutta sammakko, joka silloin suustani loikkasi, kertoi minun ei-vastauksen. Se koko tapahtunut ”kosinta” silloin on yhä ehkä koomisin hetki elämässäni.

Ja kenties huonoin sanomiseni. Luulen niin. Silloin joskus hän kysyi minulta: ”Voisimmeko me olla jotain enemmän kuin nyt? Haluaisin elää kanssasi.”

Mutta mitäs mä sitten sanoin? ”Sori, mutta mä pelaan pesistä. En mä ehdi.”

Ja mitäs nyt näen tuolla alhaalla? Hän kävelee iloisesti hymyillen jonkun (varmasti aviomiehensä) kanssa. Työntää lastenvaunuja ja koirakin näyttää olevan mukana. Tosin koira on näemmä ilmeisesti kultainennoutaja. Tiedät sellaisen kultaisennoutajan? Sen Skotlannista lähtöisen perhekoiran. Hrrrr! Mua pelottaisi omistaa kultainennoutaja. Perhekoira. Huh!

Ja vielä pahempaa olisi se, että minä ”avaan farmariauton takaluukun, sitten häntää iloisesti heiluttava kultainennoutaja hyppää autoon ja lapsi hymyilee vieressä. Vaimo sanoo: Valtteri, olet niin hassu”.

Toisaalta olen pettynyt, mutta toisaalta en. Jos olisinkin vastannut: ”Sori, mutta mä pelaan pesistä. Mutta yritetään löytää aikaa…”

Näillä nyt-tiedoillani voin todeta: Onneksi en joutunut tuohon. Että en omista farmariautoa, perhekultaistanoutajaa ja että ei ole lasta. En mä vihaa lapsia, tai ainakaan ne ei mua. Kuten vaimonveljentytär. Hän on ymmyrkäisen ihastunut minuun, koska minun kanssa voi maalla mato-onkia, veistää puusta taikasauvoja, käydä ruokkimassa riistaa ja…

Takaraivokipu!

Joka aivoni saa lähettämään silmiini tähtiä ja epätarkka on katseeni.

Näkökenttäni normalisoitui ja kipu katosi. Näen edessäni parhaan kaverini, jonka olen tuntenut jotain n. 27 vuotta. Hän löi minua päähän avokämmenellä, varsin kovasti.

”Mä toin kertakäyttögrillin, Auran sinappia ja kaks pakettia Campingia. Ruvetaan grillaamaan.”

Sitten me grillattiin.

Ja kyllä me sitten aamuyöstä, kun lähdettiin grillaamasta ja muistelemasta, kohdattiin paikallinen vartija. Se ihmetteli miksi olimme tähän aikaan täällä keskellä metsää. Vartija oli normaalilla C-kiertokäynnillä vesitornilla. Minä sitten tajusin, vartijahan oli mun ala-astekaverini Pekka. Meistä kaikista oli hauska tavata piiiitkästä aikaa, joten nousimme takaisin vesitornin katolle grillaamaan. Ala-astekaverillani kun oli mukanaan kaksi pakettia Atrian Hiillos-makkaraa.

Hän oli saanut ne Maatalousoppilaitoksen talonmieheltä, joka oli ne ottanut talteen opiston rantasaunalta. Ylimääräisiä oli olleet ne makkarapaketit. Siellä kun oli ollut iltaa viettämässä vieraita Mustialan maatalouskoulusta.