Alasti juoksin kaurapeltoon, sen
läpi tämän pikkukylän lopetetulle kyläkaupalle. Ei minulla ollut sen kummempaa
syytä siihen. Paitsi että se kesä oli niin helvetillisen kuuma.
Viljan, kauran (Avena sativa)
tuoksun haistoin helposti. Se juostessani imeytyi ihooni. Luulen haistavani
kauraisen ihoni vielä huomennakin. Tuskin se katoaa, onhan nyt kesä ja nämä
suomalaiset pellot tuoksuu niin vahvasti. On oikeastaan kauhean pelottavaa,
että tämä kauran tuoksu… Entä jos se ei lähdekään minusta ikinä pois.
Toisaalta. Miksi haluaisinkaan sen
lähtevän pois minusta!
Tämä kaurapelto on niin
suomalainen, perussuomalainen. En nyt puhu siitä puolueesta vaan adjektiivina.
En usko maailmassa olevan mitään suomalaisempaa kuin kaurapelto. Ja minulle se
pelto on juuri tämä. Pikkukylän ainoa kaurapelto.
Täällä minun ei tarvitse hävetä
mitään. Kaikki tuntevat minut ja minä heidät. Ja tuntuu kuin tuntisin jokaisen
näistä röyhyistä, jokaisen jyvän. No, okei. Hieman taidan liioitella. Mutta
kyllä minusta siltä tuntuu. Onkohan kenelläkään muulla näin paljon tuttuja
maailmassa?
On minulla kaksi muutakin ystävää.
Kumisaappaani. Molemmat ovat ystäviäni. Miksi eivät olisi, mehän kolmistaan
hengailemme joka päivä. Satoi tai paistoi. Muutoinkin täällä landella
yleisimmät stiflat ovat kumisaappaat. Ei mitkään trendinokialaiset tai sievit
vaan tuntemattomammat kylän vanhan suutarin tekemät. Sellaiset vanhoista
autonrenkaista tehdyt. Taitavin tuntemani suutari on tuo kylämme suutari. Nimikin
on huomiota ja kunnioitusta herättävä: Wadenström.
Tosin kyläläiset kutsuivat
aikoinaan kylän suutaria suomalaisittain valamieheksi. Suomalainen käännös se,
mutta myös johtui se kylän suutarin monista valamiehenä olemisista. Oikeuden
mies. Luotettu mies kyläsuutari on myös sillä saralla.
Miksi minä ja kyläsuutari emme ole
haikailleet koskaan kaupunkiin tai edes Toijalaan, yhteen Akaan isoimmista
taajamista? Niinpä. Täällä meillä on kaikki. Leipien jauhot tulee omista
pelloista, sähkön kylään saamme joesta ja kylän miesten kanssa käymme metsällä.
Valkohäntäpeuroja metsissä ja nykyään pelloillakin riittää. Ne valkohäntäpeurathan
sitä paitsi on vieraslaji.
Perunasatokin on melkein aina
onnistunut. Jos ei ole onnistunut, kylän perunavarastossa on ollut riittävästi
varalla. Samoin porkkanoita ja muita sellaisia perusjuureksia. Yhtäkään talvea
ei ole meidän tarvinnut olla keitotta. Kalaa joesta saamme, etenkin ruutanoita.
Ja muutakin kalaa. Ruutana onkin meidän ”kansalliskala” ja meidän mielestä
hyvin aliarvostettu ruokakala. Osittain varmaan senkin takia, että sen nimi ei
ole houkutteleva ja että se on luokiteltu roskakalaksi. En tiedä kuinka
nykyään.
Mun kumisaappaista vielä muutama
sana.
Ne on niin hyödylliset, kun niitä
ruutanoita menen rannasta aamupalaksi
narraamaan. Tällä hetkellä onkeni on niin lyhyt, että ne hieman yli polvieni
yltävät kyläsuutarin tekemät saappaani ovat mainio apu kalastamisessa. Pääsen
hiukan kauemmaksi , siis lähemmäksi kaloja. Tietty käytän kalojen narraamiseen
vain mato-onkea. Ei, se ei ole vanhanaikaista. Tai ehkä on, ok. Mutta mato-onginta
on mielestäni se oikea onkimistapa. Eikös niin?
Ja kumisaappaat. Ainakaan nämä ei
hajoa koskaan, luulen.
Moni (hyvin moni) luulee, että me
maalaiset olemme yksinkertaista porukkaa. Emme ole.
Me olemme monin tavoin fiksumpia
ihmisiä kuin te kaupunkilaiset. Te kaupunkilaiset, jotka olette niin kiireisiä
ja tärkeitä ihmisiä. Siis omasta mielestänne, oikeasti. Kuulemma ilman teitä ei
maailma tai ainakaan Suomi ei toimisi, kehittyisi tai ainakaan ei olisi sitä
mitä on nyt.
Paskapuhetta.
Te kaupunkilaiset ette olisi
olemassa ilman meidän viljaa, porkkanoita, härkäpapuja, sipuleita, herneitä,
kurkkuja, lihaa jne…
Me kuulemma haisemme lannalle,
hevosenpaskalle aamusta iltaan. Ja yöt. Emme haise. Etenkään öisin emme. Ja
aamusta iltaan haisemme vain silloin, kun meidän pitää teidän ruokanne
kasvamisen takia ajaa hevosenpaskaa
pellolle. Olisitte kunnioittavan tyytyväisiä!
Kyllä. Meillä on elämässä myös iloa
ja naurua. Joka päivä. Mutta myös silloin, kun sirkus saapuu kylään kyläämme.
Olemme muutes sopineet sirkuksien kanssa sopineet, että tulevat kylään
viihdyttämään vain kahdesti vuodessa: keväällä ennen kylvöjä ja sitten puintien
ja sadonkorjuun jälkeen. Jotta teidän kaupunkilaisten ruuansaanti ei
häiriintyisi. Teillehän on elämissänne tärkeintä lähinnä syöminen ja se, että
ruokakauppaan pääsette autolla. Mutta siis etenkin tuo syöminen.
Ja vielä.
Luulen, että jos teille
kaupunkilaisille annettaisiin kumisaappaallinen viljaa, siis esimerkiksi
kauransiemeniä, ette te saisi mitään aikaiseksi. Nälkä teille tulisi sadonkorjuun
jälkeen. Ja jos sirkukseen kanssamme tulisitte, ette nauraisi siellä niin
paljon kuin me. Koska me olemme ihmisempiä ja tunnemme aidommin sen riemun,
jonka sirkus meille tarjoaa, olemmehan me maalaiset kuin sirkusihmisiä: pidätte
meitä(kin) pelleinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti