Yleisesti kun luullaan, että suomen kieli olisi kehittynyt
ensikukoistukseensa (agglutinoivaksi kieleksi. Mikä hieno sana!) vasta 2000eaa.
Mutta kyllä jo neandertalin suomalainen puhui. Se tieteellisten tutkimusten mukaan puhui
aivan samoin kuin Paavo Lipponen ollessaan pääministeri. Sellaista katkonaista
murahtelua, mutta puhetta se oli. Ainakin Lipposen vaimo ymmärtäisi sen ajan
suomen alkukieltä. Miehensä murahtelua kun sietää, eivät kai muuten olisi
pysyneet naimisissa.
Mielestäni yksi hauska sana on perkele.
Se on niin suomalainen sana, varmaan top3 käytetyimpien listalla. Naisen
alapään ja saatanan jälkeen, luulen. Mutta oikeasti me olemme oppineet
kiroilemaan etenkin juhannusperkeleitä, kun eräs liettualainen reppukauppamies
eräänä kevätaamuna sattumalta osui Rutajärven rantaan. Puskasta raivasi
polkunsa rantaan ukkosmyrskyn saattelemana ja elämänsä ensimmäisen
rutajärveläisen nähtyään huusi: ”Perkúnas!” Hämmästelyn jälkeen liettualaismies
näytti taivasta ja perkúnas huusi. Ukkosen jumala, sen oppi rutajärveläinenkin
liettualaiselta. Hyvä käyttösana, kun vitutt*a. Perkeleeksi suomalaismies
käänsi sen sanan. Kiva särähdyksen tekee se äänihuuliin, juhannushumalassa
huutaa perkeleitä soutuveneen vajotessa puolivälissä soutureissua.
Mielestäni toinen suomen kielen hassu
sana on vaapsahainen. Kuulostaa sellaiselta hassulta iltamyöhäiseltä
yöperhoselta, jonka harrastus on lepatella mökin portaiden yläpuolen lamppua
ympäri. Mutta erotuksena on hieman vaappuva lentorata. Sanan alkuperä on
tylsempi: liettuan kielen vapsa. Ampiainen. Tietty ampiainen ei ole tylsä
eläimenä, pistää paljon kipeämmin kuin esimerkiksi mikä tahansa öinen perhonen.
Luulen tietäväni, vaikka en muista yöperhosen koskaan pistäneen minua
käsivarteen.
Yksi sana, josta suomen kielessä pidän,
on ”kanisteri”. Suomalaiset ja monet muut kanisterissa kantavat bensaa,
amerikkalaiset gasoliinia. Mutta kanisteri. Se on perua kreikan sanasta
kánistron, kaislakori. Eipä sillä muinaiset kreikkalaiset bensiiniä tai oliiviöljyäkään
kantaneet kotiin vaan varmaan viinirypäleitä ja halloumia. Ne kun paremmin
pysyivät kaislakorissa, kun kylän torilta kotiin palasivat. Sen sijaan
moottoriurheilupiireissä kanisterista käytetään nimeä ”jerrykannu”. Kuka lienee
tuo Jerry on…
Mieleeni tuli tuosta yksi veikeä sana ”fakiiri”.
Yleensä fakiireja pidetään kovina heppuina. Tuosta noin vain ottavat paidan
pois ja sitten makaavat piikkimatolla. Mutta oikeasti totuus on päinvastainen. Oikeasti
ovat katujen kerjäläisiä (faqir – köyhä), jotka toistaa ja toistaa pyhiä
tekstejä. Yrttiteetä välillä hörppivät ja sitten ajankuluksi kuumilla hiilillä
käppäilevät. Hymyillen kuin ruotsalaiset. Ruotsalaisenhan tunnistaa siitä, että
he saapuvat omiin hautajaisiinkin ”heheij, mina kära vänner!” hymyillen
tervehtien.
Pohojammaalla
ei kauhiasti ole noita vakiireja, ainaskaan ulkomaalaasia. Ne kun nopiasti
ajetahan pois kyliltä puukoot käres vilikkuen. Kurmoottavat nuo muukalaaset
takaasi Helsinkihin tai vähintääki Ylöjärvelle.
Suomen kieli on yllättävän
mielenkiintoinen. Etenkin kun tarkoitetaan sitä mitä sanotaan. Se on meissä
parasta. Ei tule väärinymmärryksiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti