Vuoristoradan koliseva vaunu heittelehtii vimmatusti ja minä sen mukana. Ensimmäisessä alamäessä tunnen silmieni työntyvän aivojen läpi takaraivoon. En näe mitään, puristan vaunun turvakaidetta epätoivoisesti. Ylämäen huipulla silmäni muljahtavat takaisin paikoilleen, tosin ne taitavat olla väärinpäin. Vasen oikealla ja oikea vasemmalla.
Näen
kuinka radan teräksinen vetoköysi edessäni venyy kuin paksu benjiköysi:
”Wiiiiiiuuuuuu!”, taas mennään ja vauhtia on kuin avaruussukkulalla. Litistyn
vaunun penkkiin 2cm:n paksuiseksi ihmispihviksi. Pelottava näky olen kalliolla
istuville vegaaneille. Kohta valuu heidän oksennukset lopulta imeytyen
sammaleeseen.
Jyrkkä
mutka vasemmalle, vaununi sinkoutuu pois raiteiltaan. Räntäinen tuuli heiluttaa
vähiä hiuksiani harventaen niitä lisää. Käännän päätäni vasemmalle, tunnen
tuulen ujeltavan pääni läpi. Aivoni kohmettuu. Olen niin kylmissäni, että en
enää tunne kylmyyttä.
Hyppäisin
vaunustani pois, mutta en löydä heittoistuimen laukaisunappia. En myöskään
laskuvarjoa. Myönnän, että pikkuhiljaa minua alkaa pelottaa. Vaununi kaahottaa
jo Gamla Ullevin yli ottaen suunnan kohti Landvetteria. Yritän keinuttaa
vaunuani, jotta en törmäisi nousemassa oleviin lentokoneisiin. Muutaman laskeutuvankin
koneen onnistun tuurilla väistämään.
Vaununi
vauhti hiljenee. Pelonsekainen helpotuksen tunne valtaa sulavat aivoni.
Kiitorata on onneksi tyhjä, vimmatusti heittelehtivä vaununi laskeutuu
onnistuneesti. Tärisen kuin haavanlehdet, alan taas muistuttaa ihmistä. Näen
kolmen lentokentän pelastuslaitoksen miehen juoksevan minua kohti. Ensimmäinen
kysyy minulta: ”Heheij, missfoster! Är allting ok?”
Vastaan
reippaasti: ”Tack, bättre än någonsing…”
Vaununi
näyttää surkealta vieressäni.
Porukalla
työnnämme vaununi kiitoradalta nurmikolle.
Tapahtuneella
on kenties jokin opetus, mutta emme keksi sitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti