Hyvä ystäväni, Leinon Eino runoili

hienosti hiihtelystään:

"Ja hyvä on hiihtäjän hiihdellä,

kun riemu on rinnassansa,

kun toivo säihkyvi soihtuna yöss." 

Ei se lähellekään noin mulla eilen mennyt.

Ei se mitään riemua ollut:

Sukset ei luistaneet, lumi paakkuuntui

pohjiin. Kuin rampa ankka umpihangessa

hiki otsalla kompuroin. 

Lumi, joka ei paakkuuntunut suksiin,

tunkeutui monoihin.

Huokasin helpotuksesta, kun olin saanut 

itseni raahattua mäen päälle. Mutta vain

huomatakseni, että sauvat oli katkenneet.

Tai no, toinen oli vielä muutamalla 
lasikuitusäikeellä kasassa. 

"Hitto."

Päätin kuitenkin jatkaa, olihan kelpo mäki

edessä. Vajaan puolen metrin liukumisen 

jälkeen alkoi sukset tökkiä. Tunsin muuttuvani

taas rammaksi ankaksi. Yhtä hyvin luisti sukset

kuin ankan räpylät.

Ei se ollut ystävyyttä luonnon kanssa, ei.

Lopulta sukset kainalossa raahauduin kohti

kaukana ilkkuvia katuvaloja. Juuri kun olin

pääsemässä pyörätielle, jää ojassa petti allani.

Siinä sitten jäinen vesi pohkeisiin asti seisoskelin.

Kunnes horjahdin kumoon. Toinen suksista katkesi.

Ei se enää harmittanut, ei se miltään tuntunut.

Pyörätielle pääsin. Ei toivo soihtuna mielessäni

säihkynyt. Se pienen pieni hiihtoilon kipinä, joka

lähtiessäni oli ollut, sammui lopullisesti.

Puuskainen tuuli ja kahden oravan pudottamat

lumet sen sammutti. Oispa sukseni olleet puiset,

palaisivat paljon paremmin pilkottuani ne takkaan.

Illalla lähden ladulle taas, teipillä korjattuani
sukseni ja sauvani.

Niinkuin Eppu Normaali biisissään:

"Lumihanki kutsuu hiihtäjää talvisin,
se miehen epätoivoon ajaa.

Tuhansien murheellisten latujen maassa,
kansa hiihtää keskellä kumpujen.

Kohtalon koura juottaa pakkaslunta,
painajaislunta, se on taas pahaa unta."