Siitä fiksuudestani.
Niin. Tiedän hyvin paljon, mutta siitä ei ole ollut
elämänvarrellani paljon konkreettista hyötyä.
Tuli mieleen, että kuinka Thelonius Monk
(jazzpianoheppu, kuten mä) rhythm-kiersi
joitain biisejään. Tai että kuinka erotan ketun
ja supikoiran jäljet toisistaan. Entä kuinka
pystyn purkamaan ja kasaamaan takaisin
maastopyörän vaihteiston, samalla kun säädän
etujousituksen.
Meillä oli lapsuudessani Lada. Se oli kai melkoinen
häpeä, mutta mulle sitä vasta jälkeenpäin. Eikä
se kauaa kestänyt. Siis häpeä. Lada varmaan vieläkin
sutii mutaa jossainpäin Venäjän Karjalaa. (v.1993 myytiin)
Se ei ollut pointtini.
Vaan. Meillä lapsuudessa kaikki korjattiin itse,
jos jotain hajosi. Ja kyllä usein aluksi haosi, koska
ei me ostettu koskaan mitään kalleinta ja sillein.
Urheiluun verkkarit ompeli serkkuni äiti. Ei haitannut
mua. Pesisräpyläni nahkasta kasasi ja ompeli
ilmaiseksi tuttu suutari.
Vain muutama esimerkki.
Siksi on ollut hemmetin tärkeä etsiä tietoa sieltä
missä olen kulkenut. Siitä mitä olen kohdannut.
Heistä joita olen kohdannut.
Mutta ainakin yksi konkreettinen "tieto" mulla on
päässäni. Isäni on geeneillään ja opeillaan opettanut
sen, että "missä mikäkin paikka on ja missä suunnassa
mikäkin on".
Se suuntavaisto.
Esim. Kun eksyy tiedemies (kaikentietävä)... Hän tietää kuinka
Higgsin bosoni. Hiukkanen, joita voi olla
samanaikaisesti useampia samalla kvanttiluvuilla...
(Niin. Mä tiedän tuon myös.)
Eksynyt on, mutta ehkä onni hänelle, että aivan sattumalta
osun juuri aivan samaan kohtaan maailmankaikkeutta.
Teen meille nuotion, keitän kahvit ja sitten nukumme.
Hän makuupussissani ja minä keräämieni kuusenhavujen
alla. Kummallakaan ei ollut kylmä.
Kumpi oli iloisempi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti