Kusin sähköaitaani

Pystytin sähköaidan,
sellaisen tehokkaamman.
 

Halusin tuntea jotain, kun kusen siihen.

Oliko myytti?

 

Oli.

 

Aita vain hienosti säkenöi ilta-auringon hämärässä,
ei sähkövirta penistäni tavoittanut.

 

Nyt aamulla, istun aitani varjossa.

Aurinko nousee ja valkoisen t-paitani värjää.

Valkoinen paitani onkin oranssi.

 

Kiven vierestä löydän kourallisen hiekkaa,

sen heitän päälleni.

Kourallisella niittyheiniä pesen kasvoni.

 

Enää en etsi enää sitä kultalusikkaa,

jota ilman olen jäänyt. En edes hopeista etsi.

Enkä lusikkaa, jossa olisi nimeni.

 

Puita kaatuu ja tanner pauhaa ympärilläni,

yllättävä myrsky, jota odotin jo kauan.

Tiedän, missä olen, vaikka kiellän nimeni,.

En häpeä itseäni, mutta niin varmuuden vuoksi.

 

Sinä elät siellä, missä elät. Minä tässä aitani tolpalla.

Juuri nyt tässä kotini, sydämeni kun on tässä.

 

En tiedä enää mistä pidät,

mistä unelmoit.

Ehkä tai ole unohtanut mitä sydämesi tahtoo.

 

Minä tässä odotan jonkun saapuvan.