Taas istun kaivonkannella ja mietin,

että mitä miettisin.

Miettisinkö mitä kuuluu sammakkokaverilleni?

Tai naapurin-Veikon kissalle? 

Siitä kun on aikaa, kun viimeksi sen näin. 

Taisi olla silloin keväällä,

kun mato-onkeilin ja se heppu heppu paikalle heinikosta.

Siinä istui koko aamun, hiljaa kuin kohtelias kalaa

odottava kissa. Ja tietty annoin aamun ainoan särkeni

sille nelitassulle. Jos osaisi puhua ihmistä, 

oisi varmaan kiittänyt vuolaasti. 

Mutta ymmärsin siitä särjen pureskelusta ja sen jälkeisestä

huulien nuolemisesta, että "mä olen sittenkin hyvä tyyppi".

No, ainakin Veikon kissan mielestä.