Jos jo lapsena aloittaa musiikin harrastamisen ja itselleen on valitsemassa soitinta, kannattaa silloin tarkkaan pohtia minkä soittimen valitsee.
Koko. Miksi lapsena tai myöhemminkin soittamisen aloittanut tahtoisi kantaa keikkapaikasta toiseen, kolmanteen ja sitten vielä vuosikausia. Hinta?
Pianoa? Etenkään täyskokoista konserttiflyygeliä? Pitäisi silloin hankkia myös auto, traileri ja sellainen lavanosturi. Tai kuorma-auto, jossa on sellainen lavanosturi. Konserttiflyygeli kun (n. 2,5m*n. 1,6m) ei ole helpoimpia soittimia kantaa keikkapaikalle.
Eihän kukaan mielellään kanna samankokoista asuntonsa vessaakaan (n.4m2) mukanaan, vaikka jotkut vessassaan aikaa paljon viettävät. Etenkin jos siellä on lehtikorissa F1 Maailma, Jallu tai Tex Willereitä. Vuosikerralla ei ole väliä miehelle.
Kontrabassoa? Se sellainen iso pystybasso sinfoniaorkesterin reunamalla. Siksise sinne sijoitetaan, jotta muutkin soittajat näkyisivät yleisölle. Kontrabassoa kutsutaan myös sonniviuluksi, ei siis mikään perusjousisoitin.
Wagner aikoinaan kehitti vielä mahdimman basson, tupla-kontrabasson. Sitä soitti kaksi kontristia samaan aikaan, toinen ylhäällä ja toinen alhaalla.
Jos/kun konttoristi kyllästyy tylsään 08.00-16.00 työhänsä, helppo on hällä siirtyä ammattimuusikoksi: käyntikortistaan tussaa yli yhden t- ja yhden o-kirjaimen. Kätevää!
Kirkkourkuja? Sen lisäksi, että kirkkourkujen kantaminen on lähinnä rankkaa raahaamista, taitavat olla aikas kalliit ostaa? Sitä paitsi se pillien kiillottaminen on vaarallista puuhaa. Ja vie se aikaakin. Isoimpiin urkupilleihin varmaan tarvitsee sellaisen nuohoojan haspelin ja eri kokoisia harjoja siihen. Melko tyyriiltä kuulostaa. Tosin kun kyllästyy omia kirkkourkujaan kiillottelemaan ja rassaamaan, sitten voi alkaa vale-piirinuohoojaksi. Niillä on kelpo pimeäpalkka ja Joulupukki hyvä ystävä.
Tuubaa? No tuuba on jo sellainen melko ookoo soitin. Hassun kiero soitin. Kyllä sellainen jo mahtuu linja-auton tavaratilaan keikkamatkoilla. Toisin kuin aiemmin mainitut kirkkourut.
Linja-automatkailu on melko edullistakin, eikä tartte onnikkaa itse tankata. Paitsi jos satut olemaan avulias ja kuskin puolesta tankkaat. Mutta sellainen ei ole yhtään suomalaista. Sen lisäksi, että tuuba on julkisilla paikoilla kulkiessa hymyjä aiheuttava, se on myös ääneltään erottuva. Jos isossa porukassa huomaat joutuvasi taka-alalle, puhallappa tuubaasi ja yhtäkkiä olet cocktail-tilaisuuden keskipiste. Ja suun mutristus.
Jos et tuubasta kuitenkaan innostu, onhan noita paljon pienempiäkin, yhtä huomioitavia soittimia. Esimerkiksi symbaalit eli lautaset! Nuo idiofoneihin kuuluvat rämistimet. Ne on kevyet ja äänekkäät kantaa. Etenkin jos olet kömpelö lautailija. Rämin rämin kilikili rämin!, kun kerrostalon portaissa lautaskantokassista symbaalit valuu betonille ja kerroksen verran alas.
Entäs vielä keveämpi lyömäsoitin: triangeli? Niitä saa parilla eurolla ja ne ei paina paljoakaan. Hintaan nähden niissä on yllättävän ärsyttävä ääni. Pling pling pling! Ei kauhean vaikea soitin, luulen. Itsekin voi triangelin rakentaa, rautakaupasta parinkymmenen sentin mittainen raudanpala ja sitten vääntää kotona kolmioksi. Jos väännät muuksi kuin kolmioksi, se ei ole enää triangeli. Se voi olla esimerkiksi duongeli, kaksi sivuinen kilistin. Vääntämätön rauta, täysin suora on solongeli.
Nippelitietona vielä kerrottaneen, että parinkymmenen sentin mittainen solongeli on saman painoinen kuin parinkymmenen sentin mittaisesta raudasta väännetty triangeli. Huimaa eikös?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti