Isotassu

Tähtikatsaus

Eilen käytiin polkelemassa kotimäellemme.

Aikas karua oli näkymä. Ei lunta kuin lumilautahyppyreillä
ja hiukan myös takarinteillä, jonne ei kauan aurinko paista.

Se Muusan ilme.

En voinut mitään. Minäkin olin niin surullinen.

Jossain kaukana, mutta korvissanikin alkoi soida
Glasvegasin "The change".

I would change if I could.
Change,
I would change for you.

Lapsuuteni Legot

Kuulemma ihmisen elämän oikean ystävämäärän tietää silloin, kun hänet paitäisi kantaa hautaan. Ei se, että kuinka paljon on kantajia vaan kuinka verinen kilpailu kantamispaikoista on.

Helppo on ne 6 kantajapaikkaa aina täyttää, kun ollaan paikalla
kaikkien 1/4 tuntemienkin kanssa..

Mutta ketkä oikeasti haluaisi se vainaja kantamaan arkkuansa sinne
haudankaivajan vaivalla kaivamaan monttuun?

Mä olen todella monesti kantanut sukulaisten ja sellaisten arkkuja hautaan.
Vaikka meidän suku ei ole kovinkaan rakas toisiaan kohtaan, olen huomannut.
Ja olen huomannut itsestänikin. Ei muut sukulaiset pidä yhteyttä.
Tod.näk. sama juttu kuin koulukavereitten kanssa, että he ovat aikuistuneet.
Paljon ennen kuin mä.

Etenkin kun alkaa näyttää siltä, että en ehdi ennen kuolemaa aikuistua.
Ei, en kasaile Duploja tai edes lapsuuteni Legoja. Vaan mä vain koukkaan
ojan kautta takaisin pyörätielle...

Ja yhtä aina kuulen lapsuudesta äitini sanat pääni sisällä:
"Jamppe, ei sun kanssa kehtaa ajaa..."

Luulen, että mua sitten on kantamassa...

Kaatuu Veikko...

...ei kun Veikon lato kohta.

Tahti nro 67

Muusani on tuntemattomin (valmis) kapellimestari.
Ilman minkäänlaista koulutusta on valmis kapellimestari.
Se on klassisessa musiikissa melkoisen suuri saavutus.

Mutta silti on.

Maailmallakin tunnettu kapellimestari Hannu Lintu kertoi
Muusalleni tuon unessaan.

Sopivasti kun mä olen aina halunnut Skotlantiin. Siksi toivon,
että hän joskus taas ilmestyy Muusani uneen ja sanoo:
"Olet valmis johtamaan päätyöksesi Royal Scottish National Orchestraa."

Mä alkaisin pitää lammasfarmia, kuten muutkin paikalliset.
Sellainen yhteisöjuttu. Viihtyisin ja hekin pitäisivät minusta.
Olenhan valmistunut valepuutarhuriksi.

Mutta koska tiedän, tunnen ja elän musiikkia... Iltaisin puheskelemme
fiksuina Muusani päivästä. Mitä tapahtui ja kuka ei soittanut oikein
tahdissa nro 67.

Grillimakkarariippuvuus motellissa

Eino Leino kuulemma ei ole vielä kuollut.
Mä uskon niin, vaikka en ole Einoa nähnyt
moneen vuoteen.

Ja kun olisi nyt jo melko vanha, kaippa jotain
140 vuotta tai sellaista... Silti.

Ei suomalaiset niiiiin pitkään elä. Ehkä joku
hindulainen mies, joka on hyvissä väleissä
suhtkoht kaikkien jumaliensa kanssa.

Mutta silti.

Eino Leino oisi kuollut, kun putosi veneestään?
Ei. Vaikka Eino oli kalamies, ei hän putoaisi
veneestään. Kalamies ei luovu veneestään,
ei kaloja vedestä mato-ongella saa, tiedän.
Tai en mä ainakaan ole saanut. Kerran hauki
mut melkein sai, pirulainen iski hampaansa
mun isovarpaaseen. Ja se sattui, jopa mun
asteikolla. Se ei ymmärtänyt vihjettäni, kun
sanoin sille: "Haluuksä turpaan?" Löin sitä
kivellä otsaan...

Mutta makkaran grillaamisesta.

Jossain on paikka. Motelli tai asuntovaunualue,
jossa asuu Elvis, Eino Leino, Miles Davis,
William Shakespeare ja muut sellaiset...

Vaatimattomia ovat he. Eivät lööppielämää
elä vaan nauttivat maailman pienestä vilkkaudesta,
kun motellistaan vajaa pari kilometriä kävelevät
lähimpään kauppaan.

Jokaisella sitten yksi muovikassillinen ruokaa.
Sellaista kaikenlaista grillattavaa.

Paikallinen kaupanpitäjä ihmettelikin silloin aikoinaan,
kun Eino Leino kyseli grillimakkaran perään.
Ja nyt sitten Elviskin on grillimakkarariippuvainen.

Noin he elävät, luulen.